Turhan pitkä aika on mennyt viime kirjoituksestani. On ollut kiirettä. On ollut kiire elää.
Nyt kun voin melko hyvin ja tauti ei etene, pitää ehtiä elää, olla onnellinen, toteuttaa kaikki unelmat. Koska huomisesta ei koskaan tiedä. Kello tikittää.
Tänään on hyvä päivä olla onnellinen. Tänään saan herätä ansaitulta kesälomalta. Näen ikkunasta sinisen taivaan, avaan parvekkeen oven ja kuulen lintujen laulun. Minulla on kaikki mitä tarvitsen; koti, perhe ja ystävät – paljon rakkautta. Tarvitsenko muuta ollakseni onnellinen? Terveyden? Onnellisuuden eteen saa tehdä töitä, välillä sitä saa etsiä vaikka se ei ole kuin kulman takana korkeintaan. Onnellisia hetkiä pitää arvostaa ja muistaa aina, että siellä jossain se onni on. Terveydestä huolimatta joka päivä voi löytää ne omat pienet onnen hetket ja ammentaa niistä voimaa.
Uskallan väittää, ettei kukaan ole täysin onnellinen. Maailma on täynnä stressiä ja kiirettä. Ei ole aikaa pysähtyä, aikaa nauttia. Yksi isoimmista asioista, mitä sairauden kanssa eläminen on minulle opettanut, on asioiden tekeminen ja niistä nauttiminen juuri nyt tai muuten ne voivat jäädä tekemättä. Olen oppinut suuntaamaan energiani positiivisiin, minua voimaannuttaviin asioihin. Olen oppinut sanomaan ei. Kun suunnittelen tulevaa, suunnittelen ehkä tulevaa kuukautta. Näin kesälomalla elän aivan fiiliksen mukaan. Huomisesta kun en tiedä. Taidan todella elää hetkessä. Elämä on juuri nyt intensiivistä ja täyteläistä. Juuri sellaista kuin minun onneni on.
On myös päiviä, jolloin kaikki on harmaata ja sisimpäni huutaa. Päiviä, jolloin ei ole voimia edes hymyillä. Kuitenkin suurin osa päivistä on niitä, jolloin lähden ovesta ulos hymy kasvoilla, täynnä voimaa ja virtaa, eikä pelko uskalla nostaa päätään. Tuolloin tunnen pystyväni ihan mihin vain. En tietenkään ole täysin onnellinen. Mutta voin sanoa, että kaikesta pahasta, pimeydestä, kivusta, katkeruudesta ja pelosta huolimatta olen onnellinen. En anna taudin viedä minulta sitä, mistä nautin ja mikä tekee minut onnelliseksi.
Mikä on sinun onnesi?