Samoihin aikoihin, kun kirjoitin edellisen blogipostaukseni vuosi sitten, alkoi alamäki tautini suhteen. Vuoden aikana on kokeiltu kaikki markkinoilla olevat sytostaatit ja sädetystäkin keuhkoihin, mutta mistään ei ole apua taudin stabiilina pitämisen suhteen. Vuoden ajan hoitolinja on ollut jarruttava hoito.

Toki minua vielä hoidetaan erilaisilla kokeilevilla lääke- ja hoitoyhdistelmillä, mutta ns. perinteiset solunsalpaajat on nyt käytetty ja kaikki todettu tehottomiksi.

Olen karsinut elämästäni kaiken ylimääräisen – myös työni, josta aiemmin pidin kynsin ja hampain kiinni – ja keskittynyt vain olennaiseen. Omaan ja perheeni hyvinvointiin.

Irti päästäminen on ollut vapauttava kokemus ja antanut lisää voimia käsitellä tätä kaikkea. Sanotaan, että täydellisyyden tavoittelija suojautuu kivulta, mutta uupuu tavoitellessaan mahdotonta. Hellittäminen on tuonut elämääni pehmeyttä, tietynlaista huolettomuutta ja luottamusta siihen, että kaikella on tarkoitus. Tästä syystä myös blogin kirjoittaminen on jäänyt. Tämä olkoon viimeinen kirjoitukseni Siskojen blogissa.

Koronatilanne on toki muuttanut meidänkin perheemme huoletonta arkea, mutta hienosti on sujunut jo kolme viikkoa kotikaranteenissa ja -koulussa. Tällaista perheen yhdessäoloa salaa toivoinkin tähän elämänvaiheeseen. En toki näin totaalista kotona oleskelua, mutta kaikesta huolimatta koen tämän ihanaksi vaiheeksi perheen kannalta. Hiljalleen valmistaudutaan tulevaan, kunhan vaan säästytään kaikki koronalta!

Mahtava on ollut huomata, kuinka helposti ja vaivattomasti saa myös kaikki ruoka- ja apteekkiostokset hoidettua joko kotiinkuljetuksella tai noudolla. Lauantaiksi tilasin jopa lähikahvilasta herkkukassin. Tässä tilanteessa hyvää mieltä on tuonut muiden – lähiyrittäjien, vähävaraisten lapsiperheiden ja vertaisperheiden – auttaminen.

Elämä viime vuoden aikana on ollut ihanaa ja täyttä siitä huolimatta, että olen mennyt rankan hoitomyllyn läpi. Eniten olen nauttinut ihan perusjutuista omassa arjessamme: lapsen jääkiekko- ja sählyharrastuksista (toimeliaana ihmisenä tottakai ajauduin mm. joukkueenjohtajaksi ja rahastonhoitajaksi), ystävien kanssa vietetyistä kahvi- ja lounashetkistä sekä perheemme retkistä lähialueille ja -metsiin.

En halua ajatella, paljonko aikaa on jäljellä. Niin kauan kuin jalka nousee, mennään eteenpäin.

Kaikkea hyvää teille Siskot ja Siskoja tukevat kanssakulkijat!

Leena

P.S.  Kuittaan samalla tukkatrilogiani kolmannen osan: hiukset päässä kuuden eri sytostaatin (kaikissa sivuoireina hiustenlähtö) ja pään sädetyksen jälkeen.