En ole kirjoittanut pitkään aikaan tänne; melkein kokonaiseen vuoteen. Elämässäni on tapahtunut paljon ja kirjoittamiselle ei ole ollut tilaa. Uskon, että paine ja kiire rajoittavat luovuutta. Nyt, kun elämässä on taas aikaa hengähtää, kirjoittaminenkin sujuu helpommin.

Työelämässäni on ollut tuulista viimeisen puolen vuoden ajan. Olen joutunut useisiin YT- neuvotteluihin ja niistä on seurannut työtehtävien uudelleen järjestelyitä. Näiden johdosta työtehtäväni muuttuivat, samoin tiimi, jossa työskentelin. Koin vahvasti, että uudessa tiimissä ei vallinnut tasavertaisuus työntekijöiden kesken. Minun oli vaikeaa elää asian kanssa, enkä tuntunut löytävän oikeita työkaluja tilanteen ratkaisemiseen.

Ehkä juuri syöpätaustani takia en jaksanut seurata tilanteen kehittymistä pidemmälle. Haluan elää elämääni iloiten, en paineen alla. Koin, että työelämä vei kaiken ilon ja energian arjesta, enkä jaksanut työpäivän jälkeen tehdä mitään. Kiloja karttui lyhyessä ajassa paljon, oli vaikea hengittää ja olo oli kokonaisvaltaisesti huono. Olin koko ajan huolissani siitä, miten seuraava työpäivä hoidettaisiin kunnialla loppuun. Loppujen lopuksi aloin aktiivisesti hakea uutta työtä ja irtisanouduin helmikuussa 2020.

Toivon, että tämä kirjoitukseni tuo uskoa niille syövän sairastaneille, jotka etsivät uutta suuntaa elämässä. Se on mahdollista. Usko pois!

Viimeisinä kuukausina, jos koskaan olen ikävöinyt äitiä ja kokenut juurettomuutta. Olen kaivannut keskustelujamme, äidin viisaita sanoja sekä hänen rauhallista olemustaan, joka sai minutkin rauhoittumaan. Olisin kaivannut äidin neuvoja monesti tämän puolen vuoden aikana.

Tänään aamulla kuvittelin, kuinka ajaisin äidin asunnolle tapaamaan häntä niin kuin aina ennenkin viikonloppuisin. Äiti olisi jo ikkunassa vilkuttamassa, kun parkkeeraisin autoa pihaan. Hän keittäisi liian vahvat kahvit (äiti ei oikein osannut keittää hyvää kahvia 😉) ja tarjoaisi Risto Peltolan leipomon kauraleipää, sekä Galetten marjapiirakkaa pullapohjalla. Hän olisi ostanut taas jotain erikoismehua, kuten granaattiomenamehua, jonka terveysvaikutteista hän pitäisi lyhyen esitelmän. Me juttelisimme, äiti hymyilisi rauhallisesti ja kyselisi ajatuksistani. Sitten käytäisiin kävelyllä rannassa ja iltapäivällä saunottaisiin. Illalla tehtäisiin yhdessä ruokaa, koirani Retu käpertyisi äidin sängyn jalkopäähän ja minä neuloisin. Katsottaisiin yhdessä telkkaria.

Olen kuullut monesta suusta ja lukenutkin, että pitkään sairastaminen valmistaa läheisiä ja sairastunutta tulevaan. Kuitenkin nyt, vuosi ja neljä kuukautta äidin kuolemasta, olen ymmärtänyt kuinka väsynyt olin ne viimeiset kuukaudet. Ei pitkä sairastaminen valmista kuolemaan, se väsyttää ja uuvuttaa sekä läheisen että sairastuneen. Sitten, kun kuolema saapuu, olet valmis, koska olet jo niin äärettömän väsynyt. Tämä voi kuulostaa rajulta, mutta näin koin meidän tilanteemme. Toki jokainen sairaus ja kuolema on erilainen, se täytyy muistaa.

Juurettomuus tuntuu tyhjältä, sellaiselta, että ei oikein tiedä mihin kuuluu. Minulla ei ole juuria täällä pääkaupunkiseudulla, mutta ei niitä oikein ole enää Kymenlaaksossakaan, josta olen kotoisin. Ei ole mitään, mihin kiinnittyä. Se on toisaalta myös vapauttavaa tällaiselle levottomalle sielulle.

Viime kesänä kävin lapsuuden kesien maisemissa Varvion saaressa Haminan edustalla. Siellä tunsin kuuluvani sukupolvien ketjuun. Tunnistin tutut tuoksut, kivet ja kannot. Kaikki oli pienempää kuin lapsuudessa, mutta maisema oli paikoillaan. Olen kiitollinen sedälleni ja tädilleni siitä, että mummin ja papan kesäpaikasta on pidetty niin hyvää huolta. On myös lohduttavaa tietää, että mökkipaikalla on jatkossakin joku, joka pitää siitä huolen.

Että jollekin toisellekin se on erityisen tärkeä paikka.