Parhaimmat rakkauslaulut kirjoitetaan helvetillisissä sydänsuruissa. Ehkä siksi ei myöskään oma kynäni ota oikein osumaa paperiin, sillä olen ollut aivan älyttömän onnellinen. Ehkä melankoliaa vailla olevat illat ilman tunnemyrskyjä ovat tappaneet hitaasta ja rationaalisesta hämäläisestä sen ainoan luovuuden, joka kerran tässä ruumiissa todistetusti vilahti.

Hoitoni ovat jatkuneet tasaisen tappavaan tahtiin. Vuosi sitten pidettiin puolen vuoden mittainen tauko ja testattiin, olisivatko lääkkeet antaneet kunnon vasteen. Valitettavasti eivät – tauti roihahti voimiinsa. Epätyypillisenä lajikäytöksenään tämä paskiainen (viittaan kasvaimeen, en itseeni) näyttää ottavan nokkiinsa lääkkeestä ja pysyy kuin ihmeen kaupalla kurissa. Pohdiskelenkin tässä vakavissani, tulisiko minun soittaa Meilahteen ”Suomen parhaaksi mesoteliooma-asiantuntijaksi” itsensä nimittäneelle amatöörille, että menipä veikkauksesi metsään, kun nauraen kerroit maaliskuussa 2016 minun elävän enimmillään kaksi vuotta.

Syövän ja kuoleman hyväksyminen oli helpompaa vähemmän onnellisena. Toki olen aina ollut onnellinen, ja useiden haaveiden täyttymisten jälkeen onni on vain kasvanut. Usein jopa unohdan syövän ja pystyn tuntemaan itseni täysin normaaliksi. Onni kuitenkin lisää tappion karvaita kertoimia niin paljon, että ajatus kuolemasta tukahduttaa syvemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Muutama vuosi sitten kirjoitin syövästä ja deittailuistani. Syöpätinderini sai onnellisen lopun: pienen mökin, puutarhan ja pihasaunan. Ja ainiin, sen tärkeimmän. Maailman upeimman avopuolison, jonka sydän on puhdasta kultaa ja mieli valtavan rohkea.

Niin, ja on se kyllä komeekin.